Näkökulma: Tulevaisuuden ihminen

“Jotta erottaisimme yksinkertaisimmat asiat monimutkaisista ja seuraisimme niitä järjestyksessään, meidän tulee kiinnittää huomio siihen, mikä kussakin johtopäätösten ketjussa on yksinkertaisinta, kun olemme tutkiessamme johtaneet totuuksia suoraan toisista totuuksista, ja miten kaikki muut seikat poikkeavat yksinkertaisimmasta enemmän, vähemmän tai keskenään yhtä paljon.”

René Descartes

Ihmisen elämä koostuu sarjoista tapahtumia ja näistä tapahtumista syntyy muistoja, joihin liittyy tunteita. Tunteet liittyvät kokemuksiin, ja ne ovat reaktio sisäisiin ja ulkoisiin tapahtumiin. Ne ovat yksi monien muiden ihmiselle ominaisten piirteiden joukossa, joilla on tärkeä evolutiivinen tehtävä: lajin säilyminen. Tunteet ovat olemassa edistääkseen ihmisen selviytymistä. Esimerkiksi rakkauden tunteen uskotaan syntyneen, kun ihmisen lapsuusaika piteni. Pidempiaikainen vastuu jälkikasvusta loi tarpeen parisuhteen luomiselle, sillä molempien vanhempien huolehtiessa lapsista nämä selvisivät varmemmin hengissä aikuisikään saakka. Jotta vanhemmat sitoutuisivat huolehtimaan yhdessä lapsista, se edellytti molemminpuolista vahvaa tunnesidettä.

            Tunteiden rooli nykyihmisen elämässä on muuttunut, sillä selviytyminen ei ole enää niistä kiinni. Yleisesti ottaen ihminen kokee elämän rikkaammaksi ja mielekkäämmäksi, mitä enemmän siihen sisältyy kokemuksia ja näin ollen tunteita. Muistot, jotka jäävät ihmiselle ns. “elävinä” mieleen, sisältävät usein voimakkaita tunnekokemuksia.

Sosiaaliset kohtaamiset tapahtuvat nykyään yhä useammin virtuaalisessa maailmassa. Sosiaaliset mediat ovat monelle arkipäivää ja niiden käyttö on tiiviissä yhteydessä arjessa tapahtuviin kokemuksiin. Ihminen on lajina piirteiltään sosiaalinen ja haluaa olla yhteydessä muihin ihmisiin, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Sosiaalinen media on helppo väline siihen. Kun on mahdollisuus jakaa asioita suorastaan naurettavan helposti itselle (enemmän tai vähemmän) läheisten ihmisten kanssa, on luonnollista että näin tapahtuu. Tästä seuraa, että ollessaan aktiivinen osa virtuaalista maailmaa, jossakin pisteessä siitä tulee ihmiselle todellinen. Tarkoitan tällä sitä, että se täyttää ne todellisuuden määritelmää vastaavat kriteerit, jotka liittyvät käsitykseen olemassa olevista asioista ja vastaa sitä todellisuutta, jossa elämme fyysisesti. 

Ihminen toimii virtuaalis-sosiaalisessa maailmassa voidakseen olla sosiaalinen ja päätyy siihen tilanteeseen, että sosiaalinen käsitteenä saa aivan uuden määritelmän. Se mikä on ihmiselle ollut sosiaalista vuosituhansien ajan, muuttuu virtuaalisella tasolla joksikin muuksi. Sosiaaliset tilanteet, jotka tapahtuvat fyysisessä ympäristössä, toimivat tiettyjen periaatteiden varassa. Ihmiset kohtaavat, he jakavat hetken/kokemuksen yhdessä ja seuraavaksi siirtyvät tekemään jotakin muuta. Sitä millainen kokemus on, ei suunnitella etukäteen. Ihmiset eivät esimerkiksi sovi yhdessä, että näkiessään he asettavat juhlapöydän ruoat tiettyyn asetelmaan ja päätä olevansa yhdessä tuumin iloisia ja onnellisia tuosta hetkestä. Kaikki edellä mainitut voivat tapahtua, mutta mikäli näin käy, se tapahtuu spontaanisti. 

Sosiaalisuus virtuaalisessa maailmassa sisältää samoja tapahtumia, mitä koemme fyysisessä maailmassa, mutta se sisältää informaatiota suppeammassa muodossa. Virtuaalinen maailma ei ole inhimillinen maailma, se ei koe, tunne tai näe. Sille on luonnollista toimia siten, että se ylläpitää itseään tavalla, joka sisältää piirteitä vain siitä todellisuudesta missä se on. Havainnollistamisen vuoksi voitaisiin sanoa seuraavasti: Virtuaalinen maailma on ikään kuin virittynyt toimimaan taajuudella, johon ihmisellä ei ole tällä hetkellä mahdollisuuksia reagoida oikein fyysisen rakenteemme vuoksi. Ihmisellä on fyysisessä maailmassa useita kanavia vastaanottaa informaatiota ja siten sovellumme siihen parhaiten ominaisuuksiltamme. Tarkoitan tällä esimerkiksi sitä, että fyysisessä kosketuksessa aktivoidumme aivan toisella tavalla kuin saadessamme esimerkiksi virtuaalisessa maailmassa halaamista merkitsevän emojin. On myös kyseenalaista, millä tavalla virtuaalinen maailma vaikuttaa ihmisen kokemukseen elämästä mielekkäänä tai minkälaisia muistoja ihmiselle muodostuu, mikäli se ei enää sisällä voimakkaita tunnekokemuksia. 

Mitä tapahtuu, mikäli inhimilliset, vuosituhansia vanhat sosiaaliset kohtaamiset jäävät sosiaalis-virtuaalisen maailman jalkoihin? Onko esimerkiksi mahdollista, että tarpeemme olla yhteydessä muihin ihmisiin katoaa lopulta kokonaan, jos evoluutio kehittyy siihen pisteeseen, että kasvotusten tapahtuvasta kontaktista ei ole enää selviytymisen kannalta hyötyä?

Maailma on aina ja tulee olemaan jatkuvan muutoksen kourissa, monesta perspektiivistä katsoen. Voitaisiin puhua esimerkiksi eri tasoista, joiden tapahtumat vaikuttavat toisiinsa ja ihmiseen. Ensinnäkin maailmaa tai tarkemmin sanottuna maapalloa voidaan tarkastella yhtenä suurena ekosysteeminä, jossa eloton ja elollinen luonto vaikuttavat toinen toisiinsa. Ekosysteemin on ylläpidettävä tasapaino, se on sen edellytys. Tähän liittyvät tämän tason muutokset ihmisen ja muiden eliöiden asuttamassa ympäristössä.

    Toiseksi näemme ja koemme ympärillämme maailman, joka on keinotekoinen. Yhteiskuntamme on järjestelmä, joka vaatii ekosysteemin tavoin ylläpitoa. Se ei kuitenkaan tee sitä itse, toisin kuin luonto. Yhteiskunta ei ole näin ollen luonnollinen järjestelmä. Kun yhteiskuntaa ylläpitävä tasapaino järkkyy, se synnyttää tapahtumasarjoja, jotka ihmisen toiminnasta riippuen voivat joko romahduttaa sen tai vaihtoehtoisesti korjata siinä syntyneet vahingot. Yhteiskunta ylläpitää itseään ihmisen toiminnasta johtuen, ei luonnon.

     Sosiaalis-virtuaalista maailmaa voidaan kutsua periaatteessa kolmanneksi tasoksi. Se on ihmisen luoma järjestelmä, joka on osa yhteiskuntaamme ja näin ollen keinotekoinen. Ihminen joko muuttuu itse keinotekoiseksi, jotta kykenee selviytymään lajina, koska on mahdotonta olla osa keinotekoista maailmaa mikäli ei toimi sen periaatteiden mukaisesti. Niin virtuaalinen todellisuus ja jossain määrin yhteiskuntamme “luonnoton” luonne edellyttävät sitä. Näin kylläkin vain siinä tapauksessa, että virtuaalinen todellisuus tulee säilyttämään olemassaolonsa tulevaisuudessa. Luonnoton ja luonnollinen taso kamppailevat olemassaolostaan toisensa kustannuksella ja se tulevatko nämä kaksi elämään tulevaisuudessa rinnakkain, on vielä avoin kysymys. Selvää on se että ihminen sopeutuu selviytyäkseen, ja tulee edelleen muuttumaan ympäristön vaatimusten mukaisesti. 

Aika ja kuolema

"Every day I look forward to waking up, the feeling that I've lived. I've already lived from the beginning to the end of life. When do I feel that the past is there?"

Kirjoittamani asiat liittyvät seuraavaan artikkeliin, joka innoitti syventymään aiheeseen: http://bigthink.com/robby-berman/biocentrism-says-time-and-death-are-illusions-youve-invented?utm_campaign=Echobox&utm_medium=Social&utm_source=Facebook#link_time=1462228392

Miten aivot käsittelevät aikaa ja tilaa? Ajatellaan siirtymää kahden paikan välillä. Siirrymme konkreettisesti paikasta A paikkaan B. Koemme ajan kuluvan. Emme voi vaihtaa paikkaa avaruudessa/tilassa siten, että olisimme samalla hetkellä sekä paikassa A sekä B koska aivot eivät kykene käsittelemään tätä. Käytännössä näin tietysti on (tai tarkemmin sanottuna olemme olemassa monessa eri paikassa yhtä aikaa, sillä emme varsinaisesti vaihda paikkaa avaruudessa). Mikäli näin olisi, kaikki elämässa tapahtuneet hetket ja tapahtumat koettaisiin samaan aikaan. Luonnollisesti tämä olisi kaoottista. Aivot luovat täten kaikkien tapahtumien välille illuusion jatkumosta. Kun ihminen muistelee asioita, niiden välille muodostuu aikaan sidottu linkki.

Tulevaisuuden tapahtumia ihminen ei muista, koska muistaminen liittyy aikaan ja aikaa ei ole oikeasti olemassa. Ihminen on olemassa menneisyydessä, nyt ja tulevaisuudessa siinä mielessä että ne käsitetään kaikki yhdeksi ja samaksi asiaksi: sarjaksi hetkiä, joilla ei ole aikarelaatiota.

Kuvitellaanpa seuraava esimerkki: Aika tuntuu kuluvan nopeammin, mitä enemmän päivän aikana on tapahtumia. Mistä tämä voisi johtua? Mitä enemmän aivoilla on käsiteltävänään erillisiä toisiinsa liittyviä asioita ja tapahtumia, sitä enemmän luodaan illuusioita jatkumoista. Toisin sanoen aivot tiedostavat ajan kulumisen sitä paremmin mitä enemmän yhteyksiä asioiden ja tapahtumien välille luodaan. Aika tuntuu kuluvan vielä nopeammin silloin, kun ihminen on uppoutunut tekemään jotakin eikä tiedosta yhtä hyvin muuta ympäristöään. Tämä johtuu siitä, että mitä intensiivisemmin ihminen tiedostaa oman olemassaolonsa ja yhteytensä asioihin ja tapahtumiin, sitä enemmän edellä mainittuja jatkumoita luodaan ja täten syntyy illuusio aikaan sidotuista tapahtumista ja itse ajasta.

Päinvastainen tilanne saattaa selventää asiaa: Kun päivän aikana on vähän tapahtumia ja pysymme enemmän paikoillamme, koemme ajan kulkevan hitaammin. Joinakin hetkinä jopa tuntuu, että aika "pysähtyy". Tässä tilanteessa aivomme eivät käsittele paljon peräkkäisiä tapahtumia, jolloin ei synny niin suuri tarve aikailluusion luomiselle. Hetki hetkeltä oma tilamme ei muutu niin paljon, että niiden (hetkien) välinen ero olisi merkittävä ajallisesti, koska sen koettu kuluminen perustuu nimenomaan erojen prosessointiin tapahtumien välillä.

Kun poistetaan ajan mahdollisuus toimia elämää luovana ja tuhoavana ilmiönä, ihminen elää tässä mielessä ikuisesti. Ympyrä tuskin on sulkeutunut, sillä kysymykset jättävät aina varaa epäilyksille ja ilman niitä ei ole mahdollisuutta löytää totuutta.